Kymmenen vuoden tauko on ohi. Kiistelty elokuvatähti ja ohjaaja Mel Gibson tekee näyttävän paluun ohjaajan penkille ja tuo valkokankaille uudenlaisen näkemyksen toisen maailmansodan tapahtumista. Hacksaw Ridge kertoo Desmond Dossista, Medal of Honor-kunniamitalilla palkitusta lääkintämiehestä joka aiheuttaa kenraaleille päänvaivaa sillä hän ei halua tarttua kivääriin. Kevät vuonna 1945 ja Okinawan saari toimivat tapahtumapaikkana tälle tositapahtumiin pohjautuvalle helvetilliselle tulimyrskylle.
Elokuva on jaettu kolmeen osaan: Elokuvan alussa pohjustetaan Desmondin (Andrew Garfield) lapsuutta, 1. maailmansodassa traumatisoituneen alkoholisti-isän (Hugo Weaving) kurinalaisuudessa. Elokuvan toinen vaihe käsittelee niin nuoruutta ja Desmondin ensirakkauden, Dorothy Shutten (kaunis Teresa Palmer) löytämistä, kuin armeijaan värväytymistäkin. Alokasaika ei ole helppo, muut alokkaat eivät arvosta Desmondin vakaata uskomusta ja päättäväisyyttä olla tarttumatta aseeseen, eikä sitä arvosta myöskään simputtava kenraali ja muut pamput. Asia etenee sotaoikeuteen, jossa Desmond viimein saa tahtonsa läpi ja pääsee lääkintämieheksi Okinawan saarella sijaitsevalle Hacksaw Ridgelle, ilman että hänen tarvitsee tarttua aseeseen. Hacksaw Ridgellä liittoutuneet kohtasivat tuhatpäisen vastarinnan.
Elokuvan alkupuoli on siis hieman kepeämpää ja romanttispainoitteisempaa, ja antaakin elokuvasta hieman pehmeän kuvan. Kunnes päästään kolmanteen vaiheeseen ja Okinawan taisteluun, jolloin elokuva lähtee ihan tosissaan käyntiin. Gibson onnistuu säilyttämään elokuvan rauhallisen tunnelman ihan viime hetkille asti niin hyvin, että sotakohtausten raadollisuus ja maanpäällinen helvetti kirjaimellisesti räjähtää katsojan silmille. Sotakohtausten visuaalisuus on häkellyttävän upeaa, vaikkakin tässä se tarkoittaa irti räjähtäviä ruumiinosia ja luotisateessa jauhelihaksi muussaantuvia ihmisiä. Näin intensiivisesti tehtyä sotaelokuvaa tuskin on aiemmin teattereissa nähty. Gibson on saanut elokuviensa väkivaltaisuudesta paljonkin kritiikkiä, varsinkin esikoisohjauksensa The Passion of the Christin kohdalla, mutta Gibsonin ohjauksissa väkivaltaisuus ja sen "ihannointi" on myös perusteltuakin, niin myös Hacksaw Ridgen kohdalla. Jos sotaelokuva pohjautuu tositapahtumiin, niin mielestäni siinä kuuluukin näkyä sodan aiheuttama tuho ja sen seuraukset niin kuin ne oikeasti tapahtuisikin ja sen asian esiin tuomisessa Gibson on ihan mestari.
Hacksaw Ridgen taistelu Okinawalla ja Desmond Dossin sankaritarina on oikeutetusti ansainnut paikkansa tulla kerrotuksi myös elokuvana. Doss ei itse ehtinyt elokuvaa nähdä, sillä hän menehtyi vuonna 2006. Andrew Garfield on loistava valinta päärooliin, Hämähäkkimiehenä Garfield ei pystynyt tuomaan ihan kaikkia lahjojaan esiin, mutta tämän elokuvan kohdalla hän pystyy vakuuttamaan katsojat monipuolisuudellaan. Elokuva on todelliselta teemaltaan synkkä ja sodan painostavan ahdistavan tunnelman pystyy katsoja aistimaan kaikilla aisteillaan, mutta Garfieldin lempeä hymy aina silloin tällöin antaa uskoa parempaan.
Hacksaw Ridge on kaikella raakuudellaan ja väklivaltaisuudellaan upea elokuva, nuoresta pelkurina uskovaisena pidetystä miehestä, joka nousee aikansa kunnioitetuimmaksi sotasankariksi. Vahvat roolisuoritukset, visuaalinen kuvaus ja tunnelmallinen musiikki tekee tästä Gibsonin elokuvasta yhden tämän vuoden parhaista elokuvista. Ja Hacksaw Ridge on sotaelokuvien kirkkaimpia timantteja koskaan. Piristävä tuulahdus sotaelokuvien genreen. Toivottavasti Mel Gibson alkaa saada tämän myötä myös ansaitsemaansa arvostusta. Älä missaa tätä leffaa teattereissa!
Syksyn odotetuimpiin elokuviin lukeutuva ja Apulanta-yhtyeen alkutaipaleisiin pohjautuva Teit Meistä Kauniin saa pian ensi-iltansa. Syyskuun 7. päivä ensi-iltansa saava draamallinen musiikkielokuva on Apulanta -yhtyeen ex-basistin Tuukka Temosen ensimmäinen pitkä draamaelokuva. Elokuvan käsikirjoituksesta on vastannut Niisku Haapala ja elokuva on Tuukka ja Olga Temosen tuottama. Olga Temonen myös näyttelee itse elokuvan yhtä pääosaa sekä on toiminut elokuvan apuohjaajana.
Elokuva alkaa 90-luvun alusta, kun isänsä kuoleman jälkeen, ala-asteikäinen Toni Wirtanen muuttaa äitinsä kanssa Heinolaan. Muutamaa vuotta myöhemmin Toni tutustuu punkkariin, Antti Lautalaan ja päättää perustaa Antin kanssa bändin. Yhtyeen rumpaliksi liittyy Antin ystävä Simo "Sipe" Santapukki ja pojat päättävät antaa yhtyeelle nimeksi "Apulanta". Sipe ihastuu Mandyyn, joka on vaihto-oppilaana Heinolassa ja Mandysta tulee lopulta yhtyeen basisti, Mandy myös sekoittaa pahamaineisen Tuukka Temosen poikein ja bändin elämään. Samaan aikaan kun Apulanta-yhtye saa Mandyn myötä pientä nostetta, nuorten vanhemmat pelkäävät omien töidensä puolesta vallalla olevan heikon taloustilanteen vuoksi, myös Tuukan vanhemmat kokevat laman kouran kohtalokkaat seuraukset. Tonin äiti katselee virastaan käsin tilannetta hyvinkin läheltä ja yrittää saada poikaansa valitsemaan ammatin jolla työllistyä. Mutta poikien sydän sykkii musiikille eikä kohtaloaan vastaan voi taistella lopulta kukaan.
Itse pidän Apulannan musiikista hyvinkin paljon, sitä tulee kuunneltua paljon ja kaikki heidän levynsä löytyvät omasta cd-kokoelmastani. Kun sain kuulla ekaa kertaa, että Apulannan alkuajoista tehdään elokuva ja sen ohjaa yhtyeen ex-basisti Tuukka Temonen, innostuin suuresti, sillä kun luin kirjailija Ari Väntäsen kirjoittaman kirjan Apulannan tarinasta, olin jo silloin sitä meiltä että tällä bändin tarinalla olisi aineksia ihan elokuvaankin. Ja kun sen ohjaa bändin ex-basistikin niin elokuva on ainakin lähtökohdiltaan hyvissä käsissä. Ainoa mikä itseäni mietitytti ja elokuvaa kohtaan lievästi huolestutti oli näyttelijävalinnat. Itse en saanut mieleeni juuri ketään kotimaisia näyttelijöitä, jotka sopisivat nuorten Apulannan jäsenten rooliin uskottavasti. Sitten kun näyttelijätkin viimein julkistettiin: Tatu Sinisalo, Iiro Panula, Roope Salminen, Teppo Manner ja Mimosa Willamo, niin en tiennyt heistä ketään muita kuin Roope Salmisen ja Roopenkin vain sillä pohjalla että olin nähnyt hänet Tähdet tähdet -ohjelmassa. Seurasin kuitenkin uutisointia ja juttuja elokuvan teosta aktiivisesti ja kun näki miltä näyttelijät näytti roolihahmoissaan ja huomasi, että ne oli ihan tismalleen esikuviensa kaksoisolentoja, niin huomasi etteivät ainakaan huonoja valintoja rooleihinsa ole.
Nyt kun Teit Meistä Kauniin -elokuvan lopulta näki, niin elokuvasta jäi leffan jälkeen tosi hyvä fiilis. Ennakkoon on saanut lukea nettikirjoittelua siitä, miten "joku näyttelijää leikkivä Roope Salminen pilaa koko elokuvan, kun ei osaa edes näytellä!" vaikkei näistä kirjoittelijoista kukaan ole edes nähnyt vielä elokuvaa. Syyskuun 7. päivän jälkeen nämä kirjoittelijat ja ennakkoluulojaan purkavat saakin alkaa syödä sanojaan, sillä minun mielestä Roope Salminen tekee uskottavan ja hyvän roolin punkkari Antti Lautalana, Roopella on näyttelemiseensä asenne kohdallaan. Näistä nuorista - ja vielä hieman tuntemattomistakin - näyttelijöistä kaikki ovat rooleissaan loistavia lahjakkuuksia. Ovat autenttisia ja monesti elokuvaa ja hahmoja katsoessaan unohtikin että kyseessä ei ole dokumenttielokuva Apulannasta alkuperäisine henkilöineen vaan kankaalla on näyttelijät rooleissaan. Ja erityisesti Tatu Sinisalo on kaikkine eleineen, puhetyyleineen ja suunliikkeineen Toni Wirtasena ihan timanttisen uskottava.
Muissa tärkeissä rooleissa onkin jo tunnetumpia kasvoja kotimaisista elokuvista, tv-sarjoista ja ohjelmista. Laura Malmivaara näyttelee Toni Wirtasen äitiä, Lorenz Backman ja Olga Temonen ovat Santapukkien vanhemmat sekä Tommi Taurula ja Lotta Backlund puolestaan Temosen vanhemmat. Lorenz Backman ja Olga Temonen tuovat elokuvaan mukavaa kepeyttä hahmoillaan, heillä on hyvin leppoisasti toimiva yhteiskemia vaikka heidänkään hahmojen elämä ei elokuvassa ole ruusuilla tanssimista. Tommi Taurulasta olen näyttelijänä pitänyt jo Salatuissa elämissä, onhan Kari Taalasmaa toilailuillaan yksi hauskimmista tv-sarjahahmoista mitä Suomesta löytyy. Teit Meistä Kauniin -elokuvassa Taurulalla on paljon vakavampi rooli ja tuo itsestään hyvin esille sen, että pystyy loistamaan myös draamanäyttelijänä. Toivottavasti tästä lähin nähtäisiin Taurulaa enemmänkin elokuvienkin puolella. Monipuolinen näyttelijä! Sivurooleissa vilahtelee iso liuta kotimaisia musiikkitähtiä Apulannan alkuperäisjäsenten lisäksi. Irinan, Uniikin, Brädin ja Jannika Wirtasen lisäksi elokuvasta on helppo bongata myös jopa itse elokuvan ohjannut Tuukka Temonen.
Teit Meistä Kauniin on Apulanta-faneille paljon antava ja jopa joidenkin tunnetuimpien biisien taustoja hyvin avaava kokemus. Viittauksia kappaleisiin ja tapahtumiin niiden kappaleiden syntyyn on elokuvassa monia. Elokuva, sen hahmot ja tapahtumat toimivat myös hyvin itsenäisestikin, eli siitä saa paljon irti vaikka ei tietäisi tai edes välittäisi Apulannasta sen suuremmin. 90-luvun ajankuva, nuorten elämä ja biisit vievät katsojan takaisin niihin omiin teinivuosiin ja joihinkin tuttuihin tapahtumapaikkoihinkin. Elokuvaan on saatu 90-luvun henki vangittua loistavasti. Vaikka Teit Meistä Kauniin onkin draamaelokuva ei siitä huumoriakaan ole unohdettu. Elokuvan aikana tuli elokuvan nuorten muusikonalkujen toilailuille ja tapahtumille naurettua monesti ja huumori kukkii vahvasti myös elokuvan dialogin puolella.
Itselleni paras kotimainen bändistä kertova musiikkielokuva on ollut Pitkä Kuuma Kesä ja itse koin Teit Meistä Kauniin -elokuvaa katsellessa hyvin paljon samoja fiiliksiä mitä koin silloin kun Pitkä Kuuma Kesä -elokuvan näin ensi kertaa, vaikka TMK vakavahenkisempi elokuva onkin. Teit Meistä Kauniin on odottamisen ja näkemisen arvoinen elokuva. Eikä sitä tarvitse odottaa enää pitkään. 7.9. on ensi-ilta kaikissa elokuvateattereissa!
Pienenä huomautuksena, että jos on tarkkana niin elokuvan loppupuolelta on mahdollista bongata myös allekirjoittanut leffabloggari.
Vuonna 2003 Disney ja Pixar osuivat kultasuoneen Nemoa Etsimässä (Finding Nemo) animaatioelokuvallaan. Katsojien sydämiin uinut kala-animaatio kertoi huiman seikkailun vuokkokala Merlinin matkasta, tämän etsiessä kadonnutta poikaansa, Nemoa. Seikkailun aikana Merlin sai apua lähimuistinmenetyksestä kärsivältä palettivälskärikala Dorilta. Suoranaiseksi hitiksi noussut animaatioelokuva antoi odottaa jatko-osansa reilut kymmenen vuotta. Ja mitä todennäköisimmin hittielokuva tulee tästä jatko-osastakin.
Elokuvan alkupuolella pohjustetaan tarinaa ekan elokuvan tapahtumien muistelulla, kunnes Dori alkaa saada muistiinsa välähdyksiä vanhemmistaan ja lapsuudestaan. Muistin palailu pätkittäin innostaakin Doria lähtemään etsimään omia vanhempiaan. Merlin ja Nemo päättävät vuorostaan lähteä ystävänsä avuksi. Seikkailusta tulee pitkä, hauska ja koskettava.
Doria Etsimässä on viihdyttävä kokemus niin perheen pienimmille kuin aikuisillekin. Suomenkielinen ääninäyttely vitsiensä puolesta on ihan kultaa: Paula Vesala pääsee hauskuuttamaan ja revittelemään ihan omana itsenään ja omalla nimellään, merieläinpuiston kuuluttajana ja vielä moneen kertaan, aina se vaan jaksoi naurattaa. Kuuluisuuksia Vesalan lisäksi elokuvassa esiintyy myös muitakin, sillä Dorin vanhemmat on suomidubbauksessa saaneet nimensä presidenttiparin Saulin ja Jennin mukaan. Tykkäsin kyllä jo silloin Nemoa Etsimässä -leffan suomidubbauksesta ja oli piristävää huomata että jatko-osassa dubbauksen taso on säilynyt yhtä loistokkaana.
Elokuvan hahmoina esiintyy kirjava joukko erilaisia mereneläviä ja jokainen hahmo on tehty yksilölliseksi ja persoonalliseksi. Elokuva onkin piristävän hahmovetoinen seikkailu, jossa ei ole kiintiöpahista, vaan kaikki pyrkivät erinäisistä syistä auttamaan toisiaan. Yksi elokuvan hauskimmista hahmoista onkin kameleontin lailla ympäristöön sulautuva Hank-niminen mustekala. Elokuvan opettavainen puoli pureutuukin luonnonsuojeluun ja eläinten hyvään kohteluun. Tarinan edetessä perheen pienimmille jaetaan nippelitietoa erilaisista merieläimistä. Merieläinpuistokaan ei ole vankila, vaan eläinten hoitopaikka, jonne loukkaantuneet ja sairaat merieläimet pääsevät hoitoon ja parantuessaan ne vapautetaan takaisin kotimereensä, jonne ne kuuluu. Elokuvan soundtrack on myös kepeän otteessaan pitävä ja lopussa herkistyttävää tunnelmaa luo Louis Armstrongin What a wonderful world. Doria Etsimässä on lämminhenkinen draamakomedia, jonka tarina ja hahmot saa vanhemmankin katsojan nauramaan ja herkistymään. Uskallan hyvin väittää tätä vuoden parhaimmaksi animaatioksi!
Mel Gibson ei ole ohjannut elokuvia sitten vuoden 2006 julkaistun Apocalypto -elokuvansa jälkeen. Kymmenen vuoden tauko on ohi ja Gibson on istunut taas ohjaajan penkillä ja on tehnyt tositapahtumiin pohjautuvat sotaelokuvan USA:n armeijan sotsankari Desmond T. Dossista. Desmond T. Doss oli lääkintämies, joka Toisessa maailmansodassa auttoi monia haavoittuneita sotilaita vihollislinjojen takana, vaikkei suostunut kantamaan asetta koko sodan aikana, Doss sai urheudestaan myös Medal Of Honor -tunnustuksen. Gibsonin ohjauksessa on myös suhteellisen kova näyttelijäkaarti. Pääosaa esittää The Amazing Spider-Man elokuvissa Hämähäkkimiestä esittänyt Andrew Garfield. Muissa tärkeissä rooleissa nähdään Avatar -elokuvasta tuttu Sam Worthington, sekä V Niin Kuin Verikosto, Matrix ja Taru Sormusten Herrasta elokuvissa näytellyt muuan Hugo Weaving. Edellämainittujen lisäksi elokuvan kaartia täydentää Luke Bracey, Teresa Palmer, Rachel Griffis ja Vince Vaughn. Hacksaw Ridgen ensi-ilta on marraskuussa. Mel Gibson, tervetuloa takaisin!
Vuonna 1996 elokuvateattereihin saapui elokuvia ja maailmaa niiden ympärilläkin muovannut Independence Day - Maailmojen Sota, joka on Roland Emmerichin ja Dean Devlin luoma katastrofielokuva jossa ylivertaiset avaruusoliot hyökkäävät massoittain maahan, eikä jälki ole rymistelyssä kaunista. Katastrofielokuvien suosio lähti nousuun mutta Independence Daylle jatko-osaa on saatu odottaa. Emmerich ja Devlin ovat nyt teroittaneet kynänsä ja ovat luoneet viimein jatko-osan 20 vuoden jälkeen.
20 vuotta on pitkä aika ja ajankuluminen näkyy hyvin myös elokuvassakin. Ihmiset ovat oppineet käyttämään muukalaisten teknologiaa ja ovat hyödyntäneet sitä maailman uudelleenrakentamiseen ja puolustamiseen. Avaruusolioiden hyökkäyksen jälkeen kansakunnat ovat yhdistyneet entistä paremmin, mutta siitä huolimatta ihmiset eivät osaa olla levollisin mielin, vaan ovat varautuneet kokemaan vielä uuden hyökkäyksen. Eivätkä he odota sitä ihan turhaan, sillä avaruuden halki saapuu entistä suurempi, Atlantin yli ulottuva alus joka maahan saapuessaan tuhoaa monia kaupunkeja ja tunnettuja maamerkkejä. Alkuperäisen Independence Dayn henki on osattu säilyttää hyvin ja erikoistehosteet saavat katsojan haukkomaan henkeään. Elokuva vilisee lukuisia viittauksia alkuperäiseen Independence Dayhin niin kohtauksissa, kohtausten taustoilla olevissa jutuissa kuin näyttelijäpuolellakin. Alkuperäisestä elokuvasta tuttuina sankareina ovat Jeff Goldblum, Brent Spiner ja Bill Pullman, joiden roolisuoritukset eivät jätä kylmäksi. Monet kerrat huomasi hymyilevänsä alkuperäissankareiden suorituksille valkokankaalla. Elokuvan uusista nuorista tähdistä tunnetuin on Hemsworthin veljeksistä nuorin, Liam.
Independence Day: Uusi Uhka juonellisesti toistaa alkuperäisen elokuvan tapahtumia, mutta nyt peliin pistetään nykyajan tehosteet ja kaikki tehdään paljon isommin ja näyttävämmin. Alkuperäiseen elokuvaan verrattuna jatko-osassa on hieman vakavampi ote tapahtumiin ja suoranaisia vitsejä dialoginkin puolella on vähäisenlaisesti. Mutta onneksi alkuperäisnäyttelijöiden hupaisa ote rooleihinsa pelastaa paljon vakavissakin kohtauksissa. Alkuperäisleffan nähneet ja siitä pitäneet eivät välttämättä tämän leffan aikana malta pysyä penkeissään ihan paikallaan, sen verran hyvä jatko-osasta on tehty. Uusille katsojille tämä toimii yksittäisenä katastrofileffana varmasti sellaisena ok-tason pätkänä. Mutta jos alkuperäinen leffa kolahti, niin kehoitan suuntaamaan matkan kohti lähimpää leffateatteria kokemaan Uuden uhkan....uhan....? Independence Dayn!
Turtlesit ovat palanneet. Esiosan tapahtumista on vierähtänyt aikaa, kilpikonnat suojelee kaupunkia edelleen öisin ja Silppuri viettää aikaansa vankilassa, mutta suunnittelee sieltä pakoa Jalkaklaaninsa avulla. Klaaninsa lisäksi Silppurilla on apunaan tiedemies Baxter Stockman joka on onnistunut saamaan käsiinsä teleporttauslaitteen. Leonardo, Donatello, Raphael ja Michelangelo pääsevät Silppurin pakojuonesta selville April O'Neilin (Megan Fox) ja uuden jääkiekkonaamari kasvoillaan toimivan kostajan, Casey Jonesin (Arrow -tv-sarjasta tuttu Stephen Amell) avulla. Baxter Stockman onnistuu käyttämään teleporttia Silppuriin ja Silppuri päätyy toiseen ulottuvuuteen, jossa ilkeä, pureskeltua hubbabubba-purkkapalloa muistuttava avaruusolio Krang punoo omia maaimanvalloitusjuoniaan ja aikoo tuoda aluksensa Technodromen maahan. Ja kun kaksi pahista löytää toisensa, niin nehän liittoutuvat. Pian sitä ollaan keskellä taistelua maailman kohtalosta.
Juonellisesti ja käsikirjoitukseltaan elokuva ei ole siis mikään kovinkaan ihmeellinen, perus kesäinen toimintaleffa, jonka pystyy katsella ihan aivot narikkaan meiningillä alusta loppuun. Itsestä alkoi jopa tuntua yhdessä vaiheessa siltä että elokuvassa ei välttämättä ole edes käsikirjoitusta, vaan tarina on kopsattu suoraan siitä 90-luvulla telkkarissa pyörineen sarjan parista jaksosta. Mutta en aio valittaa, itsehän kasvoin lapsuuteni sen sarjan parissa ja leikin pihalla kavereiden kanssa sarjan innoittamana Turtleseita "Turtlesvoimaa!" huudellen. Nyt Turtlesit saavat Silppurin ja Krangin lisäksi seurakseen kaksi legendaarista vihollistaan: Silppurin kätyrit, Rocksteady -nimisen sarvikuonon ja Bebop -nimisen pahkasian, jotka ovat tv-sarjoista ja sarjakuvista tutuille esikuvilleen ulkonäöltään varsin uskollisen näköisiä ja hyvin tyhmiäkin ne on älyltään. Niiden animointiin olisi ehkä toivonut hieman lisää panostusta, näyttivät hieman kömpelömmin animoiduilta kuin jättimäiset Turtlesit. Krangin hahmoon ja ulkonäköön oli sentään pistetty kaikki peliin. Se oli tyylikäs.
Roolisuoritukset olivat hyviä. Megan Fox uusii roolinsa April O'Neilina eikä tuo suoritukseensa juuri mitään uutta. Osaahan hän näytellä mutta Bayn leffoissa korostetaan hieman liikaa sitä silmänilona olemista. Arrow-tähti Stephen Amell on ensimmäistä kertaa elokuvaroolissa ja hoitaa kyllä tonttinsa hyvin. Casey Jonesin hahmoon, jääkiekkonaamari päässä huitovaan kostajaan, sopi täydellisesti. Tässä leffassa vielä korostuu, että Amell osaa olla myös tosi humoristinen näyttelijä. Sekä Will Arnettin Vernon Fenwick -hahmon hömelyyttä tuotiin tässä leffassa paremmin esille, kuin aiemmassa osassa. Edellisosaan verrattuna elokuva tuntuu leikkaukseltaan olevan samanlainen sekamelska. Paikoitellen tapahtumat hyppii paikasta toiseen hieman hätäisesti ja mitään ylimääräistä ei selitellä. En tiedä onko sillä leikkausratkaisulla yritetty hakea tv-piirrossarjan tunnelmaa leffaversioon, mutta se ei leffassa oikein toimi, sillä katsoja hieman saa ihmetellä että miten yhtäkkiä siirryttiin paikasta A paikkaan B ihan tuosta noin vaan. Tuntuu hieman hätäisiltä ratkaisuilta. Ai niin! Meinasi unohtua mainita: Voidaan mennä torille! Suomi mainittu elokuvassa. Rocksteady on synnyinjuuriltaan suomalainen!
Turtles-faneille varsin nostalginen elokuvakokemus ja vaikka ei mikään fani olisikaan, niin elokuva onnistuu viihdyttämään parituntisen kestonsa ajan. Kelpo kesäinen supersankari leffa, jossa on juuri sitä: TURTLESVOIMAA!
Disney osaa takoa rahaa, yhtiö on alkanut teettää monille tutuista lapsuuden klassikkoelokuvista ihan näyteltyjä versioita. Aiemmat filmatisoinnit näytellyistä Disney-klassikoista ovat olleet ihan ok-tasoa. Nyt vuoroon pääsee Disneyn Viidakkokirja. Ohjaajanpenkillä on istunut myös Marvelin Iron Man -elokuvista tutuksi tullut Jon Favreau ja herra on pistänyt kyllä kaikkensa peliin. Tutusta lastenpiirroselokuvasta on saatu varsin näyttävä, myös aikuiseen makuun sopiva ja jännittävä teos! Elokuvan tarinahan on kaikille tuttu, se on satu Mowgli-nimisestä pienestä pojasta, joka on menettänyt vanhempansa tiikerin hyökättyä heidän kimppuunsa, Bagheera-pantteri pelasti pojan ja vei sen susilauman luo asumaan. Sudet adoptoivat pojan ja kasvattivat hänet omanaan ja opettivat hänet viidakon tavoille. Sherekhan-tiikeri saa tietää viidakossa asuvasta pojasta ja haluaa riistää tämän hengen, Bagheera lupaa susille auttavansa pojan turvaan ihmiskylään... Ja Jon Favreau osaa tehdä aiheesta viihdettä: Elokuvan näyttelijäkaartiin on panostettu yhtä suurella teholla kuin visuaaliseenkin ilmeeseen. Eläinten ääninäyttelijöinä kuullaan Bill Murrayta, Idris Elbaa, Ben Kingsleyta ja Scarlett Johanssonia. Näyttelijäkaartin tuntemattomin tähti, on 12-vuotias Neel Sethi susien kasvattaman Mowglin roolissa. Neel Sethi on elokuvassa myös ainoa näyttelijä, joka kantaa suuren vastuun, sillä ei ole kovinkaan helppoa näytellä parin tunnin mittaisessa elokuvassa jossa vastanäyttelijät ovat pelkästään mielikuvitusnäyttelijöitä, eli tietokonetehosteilla luotuja eläimiä. Viidakkokirjan nähtyään voi todeta, että Neel Sethillä olisi kenties mahdollisuuksia olla erittäin nuori Oscar-voittaja.
Niin ja ne eläimet: Eivät ole mitään ihan pienen budjetin tuotoksia. Ne on näyttäviä, sopivan aidon näköisiä mutta kuitenkin Viidakkokirjan henkeen myös satumaisia. Kyllä niitä monttu auki ihastelee koko elokuvan ajan. Eläinten puheissa suun liikkeetkin on saatu erittäin luontevan näköiseksi, eikä ole perinteistä tietokoneella väännettyä leukojen loksutusta. Elokuvan tärkeimmistä hahmoista Bagheera (Ben Kingsley) ja Baloo-karhu (Bill Murray) ovat varsin rakastettavia karvaturreja, mutta viidakkoon mahtuu monia muitakin eläimiä ja kaikki eivät olekaan välttämättä niin mukavia kuin yrittävät antaa olettaa. Jokaisella on oma ketunhäntä kainalossaan. Idris Elban ääninäyttelemä Sherekhan-tiikeri on häijy, vaarallinen ja pelottava, jota varmasti jokainen osaa odottaakin, mutta yllättäen yhtä pelottavan oloiseksi hahmoksi nousi myös Christopher Walkenin ääninäyttelemä, kerrostalon kokoinen oranki, King Louie, kyllä siinä ehti mielessään miettiä että lapsuudessaan se hahmo oli Viidakkokirja-elokuvassa leppoisamman oloinen. Elokuvan erikoistehostehahmokaarti on näyttävää silmäkarkkia alusta loppuun, ihme on jos ei tämä vie seuraavissa Oscareissa pystiä erikoistehosteista.
Elokuvaan on laitettu mukaan myös piirrosversiosta muutama tuttu laulu, mutta vain onneksi ne parhaat, eli Baloon laulu "Karhun elämää" ja King Louien laulu. Suomentajat on ottaneet hieman vapauksia ja Karhun elämää -lauluun on tekstityksessä sanoitusta muutettu. Vanhat sanat tuli kyllä mieleen omasta päästä varsin sukkelaan laulumelodian alkaessa. Disneyn Viidakkokirja on varsin uskollinen filmatisointi piirroselokuvalle joka uppoaa myös aikuiseen makuun! Tällä hetkellä omasta mielestä paras näistä näytellyistä Disney-filmatisoinneista.
