Leijonasydän.

Leijonasydän on 36-vuotiaan ohjaajan Dome Karukosken viides elokuva. Itselläni on Karukosken leffoista näkemättä ainoastaan Tummien Perhosten Koti (2008), mutta sen asian aion korjata heti kun siihen mahdollisuus tulee. Henkilökohtaisesti en ole mikään suomileffojen ylin ystävä, ja syynä siihen yksinkertaisesti on se, että monet kotimaiset leffat on vain huonoja, mutta kyllä siltäkin saralta helmiä löytyy. Dome Karukosken elokuvat lukeutuvat niihin helmiin. Loistava ohjaaja.

Karukosken Leijonasydän käsittelee tällä hetkellä yhtä ajankohtaista aihetta: suvaitsevaisuutta. Monelle ensimmäisenä tulee varmasti mieleen, että Karukoski on tehnyt kotimaisen version  American History X:stä, mutta yhteistä näillä elokuvilla on ainoastaan päähahmon tatuoinnin paikka. Edward Nortonin uusnatsilla oli hakaristi rinnassa, kun taas Franzénin uusnatsilla on samassa kohtaa suomileijona. 

Elokuvan pääosassa on siis Peter Franzénin esittämä Teppo, uusnatsiporukan johtaja. Teppo on työtön ja rahaton duunari, ja pieleen menneen työhaastattelun jälkeen hän tutustuu kahvilassa tarjoilija Sariin (Laura Birn). Tepon ja Sarin välille syntyy vakava suhde ja pian Tepolle selviääkin että Sari on yksinhuoltaja, jonka poika on tummaihoinen Rhamadhani (Yusufa Sidibeh). Tepon ja Ramun ensikohtaaminen onkin  elokuvan hauskimpia kohtauksia. Teppo kuitenkin päättää tulla toimeen Ramun kanssa, ja se luokin ristiriitoja, kun Tepon veli, pahemmanlaatuinen uusnatsi, Harri (Jasper Pääkkönen) ja muut uusnatsikaverit eivät tulisi hyväksymään asiaa. Ja Ramullakin on omat ennakkoluulonsa Teppoa kohtaan.

Elokuvan tarina on vakava, lämminhenkinen ja tunteita herättävä draama, jossa on myös paikoitellen komediallista sävyä. Katsojan mielestä elokuvan alun Teppo voi vaikuttaa vastenmieliseltä hahmolta, josta kuitenkin pian oppii pitämään. Elokuva tuo hyvin esille sen, ettei uusnatsitkaan täysin hirviöitä ole. Aleksi Bardyn käsikirjoitus pitää elokuvan tarinan tiukasti kiinni olennaisissa hetkissä, tylsät itsestäänselvyydet on jätetty pois, mikä tekeekin elokuvasta nautinnollisen. 
Teppo -hahmo tuo esille todistettavasti sen, että Peter Franzén on maamme ykkösnäyttelijöitä. Itse olen ollut sitä mieltä, ettei Franzén ole kovin kaksinen näyttelijä, siis että hän on aina ollut jokseenkin tönkkö. Mutta oikeasti tuntui hienolta todeta, että on ollutkin väärässä koko ajan. Vika ei ole ollut Peter Franénissa vaan niissä rooleissa, joita herralle on sattunut, joissa hän ei ole aina päässyt kunnolla kykyjään näyttämään. Tepossa on uhkaa, ahdistusta, vihaa, sävyjä ja komediaa, ja Franzén on loistava.

Vaikka Franzén tässä elokuvassa pitää shown itsellään, niin hänellä on hyviä vastanäyttelijöitä. Laura Birn on vahva äitihahmo Sarina ja Yusufa Sidibeh on luonnollinen ja hyvä Ramun roolissaan. Jasper Pääkkönen on mielestäni aliarvostettu näyttelijä. Tässä elokuvassa Pääkkösellä on rankka rooli Tepon velipuoli Harrina, nuorena armeijaan lähtevänä hulluna uusnatsina. Pääkkönen on roolissaan uskottava, ja pääsee kunnolla irti kun mukaan saapuu Ramun isä (Jani Toivola) joka ei pelkää mitään. Toivolan minuutit valkokankaalla ei ole pitkiä, mutta mieleenpainuvia kyllä.
Elokuvassa nähdään uusnatseina myös jo Karukosken aiemmassa Napapiirin Sankarit -elokuvassa näytelleet Timo Lavikainen, Pamela Tola ja Jussi Vatanen.

Elokuvan käsittelemä aihe kun on tämänlaatuinen niin tietysti mukana on myös väkivaltaa. Mukana on yksi Hena Blombergin yhdellä otolla, ilman leikkauksia ja ilman katkoja kuvaama väkivaltainen ja hengästyttävä tappelukohtaus, joka on syytä huomioida tarkasti. Se on  elokuvataidetta parhaimmillaan. 
Myös tietyissa kohdissa olevat hidastukset luovat uusnatsiporukan toimiin enemmän uhkaa.

Elokuva on ehtinyt jo saada kansainvälistäkin huomiota. Sillä syyskuussa Leijonasydän sai Toronton elokuvajuhlilla hienon vastaanoton. Eikä suinkaan suotta, sillä tämä on vaikeasta aiheesta tehty luonteva elokuva joka varmasti herättää tunteita.