Härmä.

Eilen JP Siilin uusin elokuva Härmä saapui teattereihin. Päätin hetken mielijohteesta mennä katsomaan tämän ensi-iltanäytöksiin. Ajattelin, että elokuva vetäisi paljonkin ihmisiä ensinäytöksiin, mutta sinne saapuikin yllättävän vähän sakkia. Saliin olisi mahtunut vielä puolet enemmän väkeä, mutta itse olin tyytyväinen että porukkaa oli liikkeellä vähemmän. Eipä tarvinut seisoskella kauaa lippujonoissa ja muutenkaan pyöriä ihmistungoksessa. Menin kylläkin elokuvan myöhempään näytökseen, joten voi olla että aiemmassa näytöksessä oli enempi katsojia.

Mutta asiaan: Eletään 1800-luvun Suomessa. Siihen aikaan Pohjanmaalla valtaa pitivät hurjat puukkojunkkarit, virkavalta oli luopunut yrityksistä palauttaa kuri ja järjestys Härmään. Elokuva kertoo Välitalon veljeksistä. Silloin oli perinne, että perheen esikoinen perii talon ja maat kun isännästä aika jättää. Mahtava Välitalon tila on näin ollen menossa perinnöksi pahamaineiselle rellestäjälle ja puukkojunkkareiden joukossa pyörivälle Eskolle (Mikko Leppilampi), nuorempi veljes, rehti ja suoraselkäinen Matti (Lauri Tilkanen), olisi poikien isän Antin (Esko Salminen) mielestä parempi vaihtoehto talon uudeksi isännäksi. Niinpä veljesten isä päättää perinteiden vastaisesti testamentata talon esikoisen ohi Matille. Ja kuten arvata saattaa, tästä kuullessaan Esko ei tule olemaan mielissään. Ja pian alkaakin veljesten välillä kiihkeä taistelu tilan herruudesta. Tietysti tarinaan kuuluu myös naapuritilan tyttö, Aino (Pamela Tola), jonka kanssa Matti on mennyt jo salaa kihloihin, mutta Eskolla on tähänkin sananen sanottavanaan...

Lähtöasetelma on se, etten ole mikään kotimaisten elokuvien ylin ystävä. Ne on ihan kelpo viihdettä, mutta usein hieman tylsiä, mutta poikkeuksiakin on. Härmä oli viihdyttävä ja mielenkiintoinen kokemus. Kiinnostus elokuvaa kohti nousi itselläni, kun elokuvan valmistuessa media alkoi pitää esillä jonkin asteista hypetystä, ja ei se hypetys ihan turhaa ollut.

Mikko Leppilampi yllätti positiivisesti roolissaan pahamaineisena puukkojunkkarina. Yleensä Leppilammen on nähnyt soman pojan rooleissa, niin vähän itsekseni naureskelin ajatukselle että Leppilampi olisikin paha poika. Mutta totesin, että Leppilampihan on varsin monipuolinen näyttelijä, ja mukavaa nähdä hänet vakavammassa roolissa vaihteeksi. Leppilampi on sisäistänyt hahmonsa synkkyyden ja ahdistavuuden ja se välittyy myös katsojalle. Pamela Tola ja Lauri Tilkanen jäävät vähän varjoon, vaikka ovat hyviä rooleissaan myös. Elokuvassa puhutaan paikallisella murteella, joka sai ainakin allekirjoittaneen kuuntelemaan hyvin tarkasti hahmojen repliikkejä, sillä osa jäi ikävästi vähän epäselviksi. Tämäkin elokuva hieman kompuroi siihen, että paikoitellen on liikaa dialogia, joka saa tunnelman vähän lässähtämään ja tuntumaan elokuvan vähän pitkäveteiseltä.

Kotimaisten elokuvien ystäville varsinkin ihan katsomisen arvoinen pätkä, joka kannattaa nähdä.

Aluksi huomioni kiinnittyi ruohon vihreyteen, se oli jotenkin häiritsevän vihreää joka ihan hyppäsi silmille, mutta siihenkin sitten tottui kun tarpeeksi katseli.