Annabelle

Kauhuleffat ei ole minulle mitenkään tärkeitä leffoja. Minusta on ollu jotenkin ikävä katella leffaa, kun tietää että kohta sitä taas pelästyy jotain nurkan takaa kameran eteen hyökkäävää mörköä ja pelästyy silti vaikka sitä osaa odottaakin. Siitä syystä niiden katselukin on jääny vähemmälle. Tosin, nykyisin kauhukin tuppaa olemaan lähinnä vähemmän pelottavaa ja pelästyttävää verellä roiskimista. Nyt olen kuitenkin yrittänyt hiljalleen korjata tätä tilannetta, kun olen kaverin kautta onnistunut tutustumaan muutamaan, omasta mielestäni varsin hyvään kauhuleffaan: Ensimmäisenä  mainittakoon leffakaksikko Insidious (Riivattu, 2011), ja Insidious: Chapter 2. Ja sitten myös The Conjuring (Kirottu, 2013). The Conjuring taisi olla myös jonkinasteinen yllätyshitti kauhuleffojen sarjassa. 

Nyt teatteriin on saapunut Kirottu -leffan esiosa, Annabelle, jonka tarina pureutuu myös Kirottu -leffassa pariinkin otteeseen lasivitriinissä vilahtaneeseen, karmivannäköiseen, vintage-nukkeen. Elokuvan on ohjannut John R. Leonetti, joka on toiminut kuvaajana aiemmin mainitsemissani kauhuleffoissa, ja elokuvan on tuottanut James Wan joka puolestaan ohjasi aiemmin mainitsemani kauhuleffat. Mutta tämä kaksikko on mielestäni onnistunut kaikissa näissä leffoissa. 

Annabelle -leffan pääosassa on vintage-nukkeja keräilevä Mia (Annabelle Wallis), joka saa mieheltään (Ward Horton) lahjaksi nuken, joka vielä puuttui kokoelmasta. Pian kuitenkin alkaa selvitä, että nukke on kirottu ja demonin riivaama. Ja nukesta eroon pääseminen on mahdotonta.

Elokuvan pääosakaksikko, tuntemattomammat näyttelijät Wallis ja Horton hoitavat roolinsa sopivan hillitysti ja katsojienkin on heihin helppo samaistua. Tarinan kerronnaltaan elokuvan tunnelma oli ainakin itselle varsin jännittävä. Ensimmäinen pelästyttävä kohtaus tulee sen verran yllättäin, että saattaa siinä popcornit herkemmältä kaverilta lentää käsistä. Näitä pelästyttäviä kohtia on ripoteltu  elokuvaan sopivasti sinne tänne joihin tunnelmallinen musiikki antaa vähän viittauksia, toisinaan musiikki on vaan hämäystä ja mitään pelästyttävää ei edes tule. Tätä leffaa on joissain arvioissa haukuttu, mutta kyllä tämä minulle ainakin toimi hyvin säikyttelyleffana. Pariinkin otteeseen sitä joutui teatterissa jännittävien kohtausten jälkeen suoristaa ryhtinsä, kun huomasi valuneensa penkiltä sen verran matalalle, että edessä olleen penkin selkänoja peittää näkökenttää. Välillä taas yritti pipoa vedellä silmille, ja varovaisesti kurkkia sieltä alta valkokankaalle, jos uskalsi.

Hyvä, että tulee myös tämmöisiä tunnelmallisia ja pelästyttäviäkin kauhuleffoja, näiden kauhusplatter-leffojen rinnalle. Tykkäsin!