Mielensäpahoittaja

Kirjailija Tuomas Kyrö loi fiktiivisen Mielensäpahoittaja -hahmon alunperin vuonna 2009 tehtyyn radiokuunnelmasarjaan. Kahdeksankymmentä vuotias vanha maalaisjäärä pahoitti mielensä milloin mistäkin, ja kun lääkäri määräsi elämänmuutosta, niin vanha ukko alkoi avautua asioista yleisönosastolla. Sittemmin Mielensäpahoittaja on siirtynyt kirjoihin, kolumneihin ja on siitä muutamia näytelmiäkin teattereihin tehty. Nyt vanha äksy pahoittaa mielensä valkokankaallakin.

Yleensä kun kirjoista tehdään elokuvia, niin niissä mennään vähän aina metsään. Tämän elokuvan kohdalla itselläni ei ollut sitä pelkoa, sillä elokuvan on ohjannut yksi Suomen parhaimpia ohjaajia Dome Karukoski, käsikirjoituksessa on mukana ollut Tuomas Kyrö ja pääosaan on saatu itse Antti Litja, joka on tulkinnut Mielensäpahoittaja -hahmoa alkuperäisessä radiokuunnelmasarjassa ja äänikirjoillakin. 

Elokuvan alussa nähdään tuttu karvahattuinen vanha mies kääntämässä perunapeltoa. Sysi-Suomessa yksin asuva mielensäpahoittaja pitää asioistaan huolen: nostaa perunat itse, tarkastaa verkot, käy hoitokodissa tapaamassa Alzheimeria sairastavaa emäntää ja pitää talon ja Escortin kunnossa. Kellarin portaan pettäessä alta ukko teloo jalkansa ja lääkärikäynti paljastaa jalan tarvitsevan kuntoutusta. Niinpä Mielensäpahoittaja joutuu muuttamaan maalta Pojan (Ilkka Forss) ja Miniän (Mari Perankoski) luo suurkaupunkiin pariksi päiväksi. Jäärä ei millään haluaisi lähteä, mutta suostuu lopulta kun Poika lupautuu jäämään maalle talovahdiksi. Mielensäpahoittaja ei tule työkokouksesta toiseen suhaavan Miniän kanssa oikein toimeen ja nykyaikaiset välineet kosketusnäyttöineen aiheuttaa menneisyyteen jumahtaneelle vastarannankiiskille mielipahaa ja kohellusta.  Pelkällä läsnäolollaan Mielensäpahoittaja onnistuu sotkemaan Pojan ja Miniän perhesuhteen sekä Miniän työkuviotkin.

Myönnetään tosiasia: Tästä elokuva ei olisi tullut mitään ilman 76-vuotiasta Antti Litjaa. Kukaan ei pystyisi esittämään Mielensäpahoittajaa paremmin. Elokuvan kertojaäänenäkin toimiva Litja luo tarinaan eläväisen tunnelman. Pidin myös elokuvan muista hahmoista. Mari Perankoski sopii hyvin Litjan vastanäyttelijäksi, tempperamenttiseksi Miniäksi, jonka hermot eivät meinaa kestää hangoittelevaa appiukkoa. Perankosken näyttelemät raivonpurkauksetkin tuntuvat luonnollisilta, vaikkakin ne ovat ehkä hivenen yliampuvia kirjoissa olevaan Miniään verrattuna. Oman hauskuutensa soppaan tuo Ilkka Forssin näyttelemä leppoisa Poika, joka mieluummin leipoo kuin pilkkoo puita tai putsaa rännejä.

Kun hahmoihin on päässyt sisälle niin heidät on helppo hyväksyä sellaisina kuin ovat
ja elokuva herättää monenlaisia tunteita. Päällimmäisenä siinä näkyy Tuomas Kyrön huumori, joka toimii hyvin myös elokuvallisessa kerronnassa. Elokuvassa on useita kohtauksia, jotka saavat katsojan nauramaan ihan ääneen, kuten esim. Mielensäpahoittajan ja Prisman kassaneidin välinen keskustelu S-kortista. Loppua kohden elokuvassa otetaan askeleita hieman draamankin puolelle lämminhenkisellä tavalla, joka saa katsojallekin vähän palaa kurkkuun. Elokuva on tehty tarkasti ja huolella ja se onnistuu tavoittamaan alkuperäisen kuunnelmasarjan ja kirjojenkin hengen yhdistelemällä haikeutta ja huumoria.
Jokainen pystyy samaistumaan Mielensäpahoittajaan. Itsestäni löytyy ainakin samanlaisia piirteitä kuin tuossa Antti Litjan näyttelemässä hahmossa. Tai jos ei löydä hahmosta yhtäläisyyksiä itseensä, niin kyllä se ainakin mieleen tuo jonkun sukulaisen tai sitten ne omat vanhemmat ja isovanhemmat. 

Kyllä ei ole huono elokuva, on vuoden paras kotimainen! Menkää katsomaan eläviin kuviin, voin luvata että ette tule pahoittamaan mieltänne tästä elokuvasta.